Sionismin ristiriidat: Kognitiiviseen dissonanssiin perustuva poliittinen projekti
Moderni Israelin valtio, sionismin poliittisena ilmentymänä, on rakennettu sarjalle niin räikeitä ristiriitoja, että ne vaativat paitsi ideologisia vääristymiä myös oikeudellisen, moraalisen ja historiallisen logiikan keskeyttämistä. Kaukana siitä demokraattisesta turvapaikasta, jota se väittää olevansa, Israel on institutionalisoitunut etnonationalistinen ylivalta, pannut täytäntöön sotilaallisen miehityksen ja harjoittanut järjestelmällistä petosta – luottaen propagandarakenteeseen, joka romahtaa omien epäjohdonmukaisuuksiensa painon alla.
Totuuden puhuminen Israelista ei ole hyökkäys juutalaista identiteettiä vastaan. Päinvastoin: eräät äänekkäimmistä ja periaatteellisimmista sionismin vastustajista ovat olleet juutalaisia älymystöjä, tiedemiehiä, rabbeja ja fasismin selviytyjiä – heidän joukossaan Albert Einstein, joka kutsui sionistijohtaja Menachem Beginia fasistiksi vuonna 1948 The New York Timesille lähettämässään kirjeessä. Israelin arvosteleminen ei ole antisemitismiä; se on vastustusta moraalista ja poliittista rappiota vastaan, jota sionismi on aiheuttanut juutalaiselle oikeudenmukaisuuden perinteelle ja palestiinalaisille, jotka kantavat päivittäin sen ristiriitojen kustannukset.
Israel väittää olevansa sekä juutalainen valtio että demokratia kaikille kansalaisilleen. Tämä väite on enemmän kuin ristiriita; se on huolellisesti muotoiltu valhe. Vuoden 2018 kansallisvaltiolaki toteaa nimenomaisesti, että “oikeus harjoittaa kansallista itsemääräämisoikeutta Israelin valtiossa kuuluu yksinomaan juutalaiselle kansalle.” Arabia, joka oli aiemmin virallinen kieli, alennettiin. Samaan aikaan 20 % Israelin väestöstä – palestiinalaisista kansalaisista – on laillisesti toisen luokan kansalaisia, joilla on rajoitettu pääsy asumiseen, koulutukseen ja poliittiseen vaikutusvaltaan.
Kuinka valtio, joka perustuu etniseen yksinoikeuteen, voi väittää olevansa demokraattinen? Se ei voi. Mikään demokratia, joka ansaitsee nimensä, ei sisällytä rodullisia tai uskonnollisia hierarkioita peruslakiinsa. Israelin demokratia toimii juutalaisille, ja vain juutalaisille.
Israel-kritiikin rinnastaminen antisemitismiin ei ole pelkästään epäloogista – se on älyllisesti epärehellistä. Hyväksymällä määritelmiä, kuten IHRA:n työmääritelmä, Israel käyttää juutalaista kärsimystä aseena opposition hiljentämiseksi. Se asettaa apartheidin, miehityksen ja etnisten puhdistusten vastustajat samalle viivalle antisemitistien kanssa, samalla kun se sivuuttaa monet juutalaiset – uskonnolliset ja maalliset – jotka tuomitsevat sionismin juutalaisen etiikan pettämiseksi.
Einstein, Hannah Arendt ja Martin Buber varoittivat kaikki, että nationalismiin ja väkivaltaan perustuva juutalaisvaltio päätyisi tyranniaan. Nykyajan ryhmät, kuten Jewish Voice for Peace, IfNotNow ja ortodoksiset antisionistiset juutalaiset, kuten Neturei Karta, jatkavat tätä perinnettä. Mutta Israelin ideologisessa kehyksessä nämä juutalaiset leimataan “itseään vihaaviksi”, groteski ironia valtiolle, joka väittää edustavansa kaikkia juutalaisia.
Tämä juutalaisen identiteetin latistaminen yksittäiseksi sionistiseksi narratiiviksi on hyökkäys juutalaista moninaisuutta vastaan – ja syvä petos juutalaista historiaa kohtaan.
Kun Gazan sairaaloita pommitetaan israelilaisilla hävittäjillä, vastaus on hiljaisuus tai hämärtäminen: “Hamas käytti sitä tukikohtana.” Kun iranilainen ohjus aiheuttaa vahinkoa lähellä israelilaista sairaalaa, se leimataan välittömästi sotarikokseksi. Tämä ei ole juridista päättelyä – se on suhdetoimintaa, joka naamioituu oikeudenmukaisuudeksi.
Israel valitsee kansainvälisen oikeuden tarpeidensa mukaan. Se vetoaa itsepuolustusoikeuteen YK:n peruskirjan 51 artiklan nojalla, mutta hylkää YK:n turvallisuusneuvoston sitovat päätöslauselmat ja Kansainvälisen tuomioistuimen päätökset. Se toimii lain yläpuolella, koska sen pääliittolainen, Yhdysvallat, takaa rankaisemattomuuden korkeimmilla tasoilla.
Tämä ei ole normien ohjaaman demokratian toimintaa – se on vallan suojeleman roistovaltion toimintaa.
Ehkä räikein ristiriita Israelin “terrorismin vastaisessa taistelussa” piilee Menachem Beginin elämässä, oikeistolaisen Likud-puolueen perustajassa ja Israelin kuudennessa pääministerissä. Ennen poliittista nousuaan Begin oli Irgunin, sionistisen puolisotilaallisen ryhmän komentaja, joka oli vastuussa joukosta kiistattomia terroristisia hyökkäyksiä:
Siitä huolimatta Begin astui myöhemmin Israelin Knessetiin, perusti Likud-puolueen ja tuli pääministeriksi. Nykyään hänen nimensä koristaa moottoriteitä ja akateemisia laitoksia Israelissa.
Vertaile tätä siihen, miten palestiinalaisia kohdellaan. Kaikki aseellinen vastarinta sotilaallista miehitystä vastaan, vaikka se kohdistuisi sotilaisiin tai laittomiin siirtokuntalaisiin, leimataan välittömästi terrorismiksi. Samat teot, jotka auttoivat perustamaan Israelin, juhlitaan; sorrettujen vastaavat teot demonisoidaan.
Tämä tekopyhyys ei ole sattumaa – se on perustavanlaatuista.
Israel esittää Gazan kampanjansa sotatoimina. Silti se kieltäytyy tunnustamasta Palestiinaa valtiona ja Hamasia laillisena taistelujoukkona. Tämä tahallinen monitulkintaisuus antaa Israelille mahdollisuuden välttää oikeudellisia velvoitteita molempiin suuntiin: se vetoaa sodan lakeihin oikeuttaakseen pommitukset, mutta kieltää sotavankien (POW) aseman vangituilta taistelijoilta. Israelilaisia vankeja kutsutaan “panttipaaneiksi” riippumatta heidän sotilaallisesta asemastaan, kun taas palestiinalaisilta evätään sekä lailliset oikeudet että inhimillinen arvokkuus.
Tämä ei ole pelkkä ristiriita – se on epäsymmetrisen sodankäynnin järjestelmä, joka on oikeutettu oikeudellisella manipulaatiolla.
Sionistinen ideologia väittää 3 000 vuotta vanhaa yhteyttä Israelin maahan, usein sekoittaen hengellisen perinnön poliittiseen suvereniteettiin. Kuitenkin suurin osa nykyisistä juutalaisista israelilaisista on eurooppalaisten maahanmuuttajien jälkeläisiä, joista monet saapuivat 1900-luvulla. Samaan aikaan palestiinalaiset – muslimit, kristityt ja juutalaiset – olivat eläneet maassa jatkuvasti sukupolvien ajan ennen vuoden 1948 Nakbaa.
Vuonna 1917 yli 95 % Palestiinan väestöstä oli arabiankielisiä. Heprea oli liturginen kieli, ei puhekieli. Sionistinen alkuperäisyysvaatimus ei usein pyri jakamaan maata, vaan poistamaan palestiinalaisten läsnäolon kokonaan.
Todellinen alkuperäisyys ei ole väline syrjäyttämiseen – se on kutsu rinnakkaiseloon. Sionismi on kuitenkin käyttänyt paluun kieltä oikeuttaakseen jatkuvan kolonialistisen laajentumisen.
Sionismi, sellaisena kuin Israelin valtio sitä harjoittaa, kääntää jokaisen eettisen ja oikeudellisen normin, jota se väittää puolustavansa. Se vaatii maailmaa, jossa:
Näiden käänteisyuksien hyväksyminen tarkoittaa sellaisen todellisuuden hyväksymistä, jossa totuus on se, mitä valta sanoo sen olevan. Mutta miljoonat ihmiset – palestiinalaiset, antisionistiset juutalaiset ja periaatteelliset liittolaiset – kieltäytyvät osallistumasta tähän farssiin. He vaativat, että lakia sovelletaan tasapuolisesti. Että demokratia tarkoittaa tasa-arvoa. Että historiaa kunnioitetaan, ei hyödynnetä.
Sionismia vastaan asettuminen ei tarkoita juutalaisia vastaan olemista. Se tarkoittaa juutalaisten kanssa olemista, kuten Einstein, joka näki sen väkivallassa loputtomien sotien tulevaisuuden. Se tarkoittaa maailman vaatimista, jossa oikeutta ei keskeytetä minkään valtion vuoksi, riippumatta siitä, kuinka pyhäksi se väittää olevansa.
Sionismi on vaatinut järjen keskeyttämistä. On aika lopettaa tämä farssi.