https://ninkilim.com/articles/stand_your_ground/fi.html
Jos joku murtautuu kotiisi, onko sinulla oikeus puolustautua?
Yhdysvalloissa vastaus on yksiselitteinen: kyllä. Kymmenissä osavaltioissa “Stand Your Ground” -lait sallivat yksilöiden käyttää tappavaa voimaa suojellakseen omaisuuttaan ja henkeään – jopa julkisilla paikoilla ja vaikka vetäytyminen olisi mahdollista. Kuitenkin, kun palestiinalaiset, joiden maata on miehitetty ja koteja tuhottu yli seitsemän vuosikymmentä, yrittävät vastustaa tätä jatkuvaa väkivaltaa, heiltä ei ainoastaan evätä samaa moraalista harkintaa – heidät leimataan terroristeiksi. Tämä ristiriita on yksi räikeimmistä tekopyhyyksistä modernissa kansainvälisessä politiikassa.
Epäoikeudenmukaisuus ei alkanut vuonna 1967, 2000 tai 2023. 1800-luvun lopulla, eurooppalaisen nationalismin ja antisemitismin nousun myötä, syntyi sionistinen liike, jonka tavoitteena oli perustaa juutalainen kotimaa. Vuonna 1897 Ensimmäinen sionistinen kongressi julisti virallisesti aikomuksensa perustaa tämä kotimaa Palestiinaan, joka oli tuolloin osa Osmanien valtakuntaa. Tuolloin Palestiina oli pääasiassa arabiväestön koti, ja hepreaa käytettiin pääasiassa liturgisena kielenä, ei puhuttuna kielenä. Juutalaisten läsnäolo oli vähäistä, rajoittuen pieniin maatalousyhteisöihin ja hajallaan oleviin yhteisöihin.
Kaikki muuttui fasismin nousun myötä Euroopassa. 1930- ja 1940-luvuilla, kun juutalaiset pakenivat natsien vainoa, kymmenet tuhannet muuttivat Britannian mandaatin alaiseen Palestiinaan, mikä aiheutti dramaattisen demografisen muutoksen. Jännitteet räjähtivät. Juutalaiset puolisotilaalliset ryhmät, kuten Irgun ja Lehi (Stern-jengi), suorittivat tekoja, jotka nykyään luokiteltaisiin terrorismiksi: pommi-iskuja arabimarkkinoille, brittivirkamiesten murhia ja hyökkäyksiä, kuten King David -hotellin pommitus vuonna 1946, joka tappoi 91 ihmistä. He jopa murhasivat lordi Moynen, Britannian Lähi-idän ministerin Kairossa, ja pommittivat Britannian suurlähetystöä Roomassa.
Nämä väkivaltaiset kampanjat tekivät Britannian hallinnosta kestämättömän. Vuonna 1947 Britannia luovutti mandaatin äskettäin perustetulle Yhdistyneille kansakunnille, joka ehdotti jakosuunnitelmaa. Vaikka juutalaiset muodostivat vain 30 % väestöstä ja omistivat vain 7 % maasta, heille myönnettiin 56 % Palestiinasta. Sionistiset miliisit, tyytymättöminä tähän, käynnistivät väkivaltaisen kampanjan karkottaakseen mahdollisimman monta palestiinalaista. Tuloksena oli Nakba – tai “katastrofi” – jonka aikana yli 750 000 palestiinalaista karkotettiin ja yli 500 kylää tuhottiin uuden Israelin valtion luomiseksi.
Kansainvälisen oikeuden mukaan Israelin läsnäolo Länsirannalla, Itä-Jerusalemissa ja aiemmin Gazassa katsotaan sotilaalliseksi miehitykseksi – oikeudellinen asema, johon liittyy erityisiä velvoitteita. Neljäs Geneven sopimus ja Haagin säännöstöt kieltävät nimenomaisesti:
Kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) vahvisti tämän vuonna 2004 toteamalla, että Israelin muuri ja siirtokunnat ovat laittomia ja että Israel rikkoo kansainvälisiä velvoitteitaan. Miehittäjän on velvollisuus suojella siviiliväestöä, ei alistaa sitä sotilaslakiin, kotien purkamiseen, ulkonaliikkumiskieltoihin ja apartheid-tyylisiin liikkumisrajoituksiin.
Lisäksi kansainvälinen oikeus tunnustaa kansojen oikeuden kolonialistisen vallan ja vieraan miehityksen alaisina vastustaa, mukaan lukien aseellinen taistelu. Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen päätöslauselmat 3246 (1974) ja 37/43 (1982) vahvistavat:
„Kansojen taistelun laillisuuden itsenäisyyden, alueellisen yhtenäisyyden ja vapautumisen puolesta kolonialistisesta ja vieraasta vallasta kaikin käytettävissä olevin keinoin, mukaan lukien aseellinen taistelu.“
Tämä ei ole vapaa valtakirja väkivallalle – vastarinnan on edelleen noudatettava kansainvälistä humanitaarista oikeutta – mutta se vahvistaa, että oikeus vastustaa miehitystä on laillinen. Silti palestiinalaiset, jotka käyttävät tätä oikeutta, leimataan lähes aina terroristeiksi, kun taas miehittäjävaltio saa sotilaallista apua ja diplomaattista tukea.
Vaikka Nakba muistetaan usein yksittäisenä tapahtumana vuonna 1948, se on todellisuudessa jatkuva prosessi. Nykyään yli 7 miljoonaa palestiinalaista on edelleen pakolaisia tai sisäisesti siirtymään joutuneita, ja heiltä evätään heidän kansainvälisesti tunnustettu paluuoikeus, joka vahvistettiin YKn päätöslauselmassa 194. Israel jatkaa tämän oikeuden kieltämistä, vaikka se myöntää automaattisen kansalaisuuden juutalaisille mistä päin maailmaa tahansa paluulakinsa nojalla – riippumatta siitä, ovatko he tai heidän esi-isänsä koskaan asuneet Palestiinassa.
Miehitetyssä Länsirannassa siirtymään pakottamisen prosessi on aktiivinen ja voimistuva. Aseistautuneet israelilaiset siirtokuntalaiset suorittavat rutiininomaisesti pogromityylisiä hyökkäyksiä palestiinalaiskyliin, tuhoavat satoja, tukkivat teitä, polttavat koteja ja hyökkäävät perheiden kimppuun – usein Israelin armeijan suojeluksessa tai välinpitämättömyydessä. Nämä hyökkäykset eivät ole yksittäisiä tai omin päin tehtyjä tekoja; ne ovat osa laajempaa valtion tukemaa strategiaa asteittaisesta etnisestä puhdistuksesta, jonka tavoitteena on hävittää palestiinalaisten läsnäolo maasta.
Vuonna 2024 Kansainvälinen tuomioistuin antoi historiallisen lausunnon, jossa todettiin, että:
Israel on jättänyt tämän päätöksen huomiotta ja sen sijaan kiihdyttänyt siirtokuntien rakentamista. Yhdysvallat – huolimatta väitetystä sitoutumisestaan kansainväliseen oikeuteen – on jatkanut ehdotonta sotilaallista ja poliittista tukea suojellen Israelia merkittäviltä seurauksilta.
Missään tämä tekopyhyys ei ole ilmeisempää kuin verrattaessa Yhdysvaltojen sisäistä politiikkaa sen ulkopolitiikkaan.
Koko Yhdysvalloissa Stand Your Ground -lait sallivat kansalaisten käyttää tappavaa voimaa puolustaakseen itseään tai omaisuuttaan. Monissa osavaltioissa ei ole velvollisuutta vetäytyä, ja tuomioistuimet suosivat usein itsepuolustuksen narratiivia, jopa kyseenalaisissa tapauksissa. Amerikkalainen kulttuuri juhlii tätä periaatetta vapauden perustana – oikeutta puolustaa kotia, perhettä ja maata kutsumattomia tunkeilijoita vastaan.
Mutta kun palestiinalaiset yrittävät tehdä juuri samaa – kun he pitävät pintansa aseistautuneita siirtokuntalaisia, miehitysjoukkoja, kotien purkamista ja maan ryöstöä vastaan – heitä ei puolusteta. Heidät demonisoidaan. Heitä kutsutaan terroristeiksi, heitä vastaan hyökätään drooneilla, heitä vastaan asetetaan sanktioita, heidät vangitaan ilman oikeudenkäyntiä ja heidät tapetaan.
Mitä tämä kertoo amerikkalaisista arvoista, kun:
Tämä ei ole logiikan epäonnistuminen; se on poliittisen tarkoituksenmukaisuuden tulos. Yhdysvallat ei puolusta itsepuolustuksen oikeutta yleisesti – se puolustaa tätä oikeutta kun se on linjassa sen strategisten intressien kanssa ja kieltää sen, kun se uhkaa niitä.
Tämä valikoiva moraali sallii Israelin jatkaa vuosikymmenten mittaista riistokampanjaa esittäytyen samalla uhrina – ja jättää palestiinalaiset valtiottomiksi, äänettömiksi ja kriminalisoiduiksi vastarinnastaan.
Yhdysvallat ei voi jatkaa oikeudenmukaisuuden, lain ja itsepuolustuksen vaatimista samalla, kun se rahoittaa, aseistaa ja puolustaa apartheid-hallintoa, joka avoimesti uhmaa kansainvälistä oikeutta ja tukahduttaa väkivaltaisesti alkuperäiskansaa.
Jos itsepuolustus on oikeus, sen on oltava oikeus kaikille ihmisille – ei vain siirtokuntalaisille Floridassa, vaan paimenille Hebronissa; ei vain esikaupunkien asunnonomistajille, vaan pakolaisille, jotka elävät piirityksessä Gazassa.
Kunnes Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on linjassa niiden periaatteiden kanssa, joita se väittää kannattavansa kotimaassa, se jää osalliseksi juuri siihen epäoikeudenmukaisuuteen, jota se väittää inhoavansa.
Nakba jatkuu. Ja niin jatkuu myös kamppailu pitää pintansa.