https://ninkilim.com/articles/evolution_of_exploitation/fi.html
Varo olentoa nimeltä Ihminen, sillä hän on paholaisen pelinappula. Kaikkien Jumalan kädellisten joukossa ainoastaan hän tappaa huvikseen, himosta tai ahneudesta. Niin, hän murhaa veljensä saadakseen haltuunsa veljensä maan. Älkää antako hänen lisääntyä suurina määrinä, sillä hän tekee kotimaastaan ja teidän maistanne autiomaan. Välttäkää häntä; ajakaa hänet takaisin viidakkoluolaansa, sillä hän on kuoleman airut.
– Tohtori Zaius, Apinoiden planeetta
Ihmiskunnan tuhovoima juontaa juurensa perustavaa laatua olevasta viasta yhteiskuntajärjestelmissämme – armottomasta kertyttämisen ja kontrollin tavoittelusta. Kun muut lajit elävät luonnon asettamien rajojen puitteissa, ihminen on kehittänyt yhä kehittyneempiä hyödyntämisen järjestelmiä, jotka mahdollistavat pienen eliitin keräävän varallisuutta suurten joukkojen kustannuksella. Tämä essee seuraa näiden järjestelmien kehityskaarta Rooman sotilaallisista valloituksista feodaaliseen aristokratiaan ja edelleen nykyaikaiseen kapitalismiin – tarkastellen, kuinka kukin vaihe on jalostanut kontrollin mekanismeja säilyttäen samalla saman ydindynamiikan: hyödyntämisen.
Rooman valtakunta loi ensimmäisen järjestelmällisen kehyksen laajamittaiselle hyödyntämiselle sotilaallisen valloitusjärjestelmän kautta. Roomalaiset komentajat ja sotilaat palkittiin valloittamallaan maalla, mikä loi suoran yhteyden väkivallan ja omaisuuden omistajuuden välille. Kyse ei ollut pelkästä sotasaaliista, vaan valloituksen institutionalisoimisesta varallisuuden luomisen keinoksi.
Sen, mikä teki tästä järjestelmästä erityisen inhimillisen, oli abstraktien käsitteiden kuten ”omistusoikeus” ja ”title” luominen. Eläimet puolustavat reviiriään vaiston ja välittömän tarpeen pohjalta, mutta roomalaiset kehittivät monimutkaisia oikeusjärjestelmiä, joilla dokumentoitiin maiden omistusoikeuksien siirtoja, luoden pysyviä hierarkioita valloituksen pohjalta. Tässä syntyi historian toistuva ennakkotapaus: väkivalta ja dominanssi voitiin muuntaa laillisiksi omistusoikeuksiksi.
Sorretut luokat – orjat, plebeijit ja valloitetut kansat – kantoivat järjestelmän kustannukset verojen ja työn kautta, kun taas eliitti nautti omistajuuden hedelmistä. Näin syntyi ensimmäinen laajamittainen järjestelmä, jossa hyödynnetyt maksoivat omasta alistamisestaan veroilla, jotka rahoittivat sotilaallista ja oikeudellista infrastruktuuraa – eli juuri niitä rakenteita, jotka ylläpitivät vallitsevaa tilannetta.
Kun Rooman valtakunta muuttui feodaaliseksi Euroopaksi, hyödyntämisen järjestelmä muuntui mutta säilytti ydinsisältönsä. Sotilaalliset valloitukset väistyivät perinnöllisen aristokratian tieltä, jossa varallisuus ja valta kytkeytyivät aatelissukuihin ja verilinjoihin sen sijaan, että ne perustuisivat suoriin valloituksiin. Maanomistus muuttui perinnölliseksi ja loi pysyviä luokkia, jotka perustuivat syntyperään eikä yksilölliseen saavutukseen.
Feodaalinen järjestelmä jalosti hyödyntämistä kartanojärjestelmän kautta: maaorjat työskentelivät herrojen omistamilla mailla saaden vastineeksi ”suojelua”. Kyseessä oli kehittynyt kontrollin muoto, joka peitti hyväksikäytön molemminpuolisen hyödyn verukkeen alle. Maaorjat eivät ainoastaan maksaneet veroja herroilleen, vaan olivat myös velvollisia sotapalvelukseen – eli rahoittivat käytännössä omaa sortoaan.
Erityisen tehokkaaksi järjestelmän teki sen integrointi uskonnollisiin ja kulttuurisiin narratiiveihin. ”Kuninkaiden jumalallinen oikeus” ja yhteiskunnan luonnollinen järjestys juutettiin kirkon ja kasvatusjärjestelmän kautta niin, että hierarkia näytti väistämättömältä ja moraalisesti oikeutetulta. Hyödynnetyt sisäistivät asemansa ja kokivat järjestelmän luonnollisena eikä rakennettuna.
Suurin kehitysaskel tapahtui kapitalismin ja teollisen vallankumouksen myötä. Jaloarvonimet menettivät merkityksensä, mutta tilalle luotiin vielä tehokkaampia hyödyntämisen järjestelmiä. Näkyvä aristokratia korvattiin näkymättömällä omistajuudella – salatuilla varallisuuden, pääoman ja vallan keskittymillä, jotka toimivat yhtiöiden, rahoituslaitosten ja monimutkaisten oikeudellisten rakenteiden verhon takana.
Hyödyntämisen mekanismit muuttuivat abstraktimmiksi ja kehittyneemmiksi:
Nykyinen sorrettu luokka jatkaa järjestelmän rahoittamista veroilla, jotka maksavat poliisin, armeijan ja oikeuslaitoksen ylläpidosta – eli juuri niistä rakenteista, jotka suojelevat yksityisomistusta ja pakottavat velvoitteiden noudattamista. Erityisen ovelaa järjestelmässä on se, miten se luo illuusion reiluudesta ja liikkuvuudesta. Toisin kuin avoin feodalismi, moderni hyödyntäminen piilotetaan ”ansiojärjestelmän”, ”vapaiden markkinoiden” ja ”yksilöllisen vastuun” narratiivien taakse.
Tämä evoluutioprosessi on järjestelmällisesti turmellut ihmisen arvoja ja palkinnut ahneutta moraalin ja etiikan sijaan. Jokainen hyödyntämisen vaihe loi kulttuurisia narratiiveja, jotka oikeuttivat kertyttämisen:
Tuloksena on yhteiskunta, jossa psykopaattiset piirteet – empatian puute, statuksen pakkomielle ja toisten hyväksikäyttöhalu – ovat itse asiassa etuja varallisuuden ja vallan keräämisessä. Yhteistyötä ja oikeudenmukaisuutta arvostavat eettiset yksilöt ovat järjestelmässä systemaattisesti alisteisessa asemassa.
Tämä kulttuurinen muutos on luonut sen, mitä psykologit kutsuvat patokratiaksi – yhteiskunnan, jossa psykopaattiset yksilöt nousevat valta-asemiin, koska he ovat parhaiten sopeutuneita järjestelmän hyödyntämiseen. Mitä kehittyneempiä hyödyntämisen mekanismimme ovat, sitä enemmän valitsemme ja palkitsemme näitä piirteitä.
Tämän evoluutioprosessin huipentuma on paradoksaalinen tilanne, jossa ihmisyhteiskunta aktiivisesti tuhoaa juuri niitä järjestelmiä, joista sen selviytyminen riippuu. Kertyttämisen ja kontrollin ajama on johtanut:
Tämä on viimeisin ilmentymä siitä, mikä tekee ihmisestä ainutlaatuisen vaarallisen: kykymme luoda järjestelmiä, jotka ohittavat selviytymisvaistomme. Eläimet eivät koskaan tuhoaisi elinympäristöään lyhyen aikavälin hyödyn vuoksi, mutta ihminen on kehittänyt abstrakteja omistus- ja varallisuusjärjestelmiä, jotka mahdollistavat kustannusten ulkoistamisen ja kertyttämisen jatkamisen – vaikka se uhkaisi pitkän aikavälin selviytymistämme.
Kehitys Rooman valloituksista nykyaikaiseen kapitalismiin edustaa jatkuvaa hyödyntämisjärjestelmien jalostumisen kaavaa. Jokainen vaihe on tullut hienostuneemmaksi, abstraktimmaksi ja tehokkaammaksi suurten massojen varallisuuden siirtämisessä harvojen käsiin. Nykyinen kapitalistinen järjestelmä näkymättömillä omistus- ja rahoitusmekanismeineen edustaa toistaiseksi kehittyneintä hyödyntämisen muotoa.
Traagista on se, että meillä on kyky luoda aivan toisenlaisia järjestelmiä – järjestelmiä, jotka asettavat yhteistyön, kestävyyden ja kollektiivisen hyvinvoinnin yksilöllisen kertyttämisen edelle. Haasteena on tajuta, että nämä hyödyntämisen järjestelmät eivät ole luonnollisia eivätkä väistämättömiä, vaan ihmisen luomia rakenteita, jotka voidaan suunnitella uudelleen ja korvata.
Niin kauan kuin emme korjaa tätä perustavaa vikaa yhteiskunnallisessa organisaatiossamme, ihmiskunta jatkaa itsetuhoaan – ajamana juuri niistä järjestelmistä, jotka loimme itsemme järjestämiseksi. Lopullinen valinta on meidän: jatkammeko hyödyntämisen jalostamista kunnes tuhoamme itsemme, vai rakennammeko yhteiskunnan uudelleen yhteistyön, kestävyyden ja yhteisen vaurauden periaatteiden ympärille?