https://ninkilim.com/articles/a_dying_planet_and_a_forsaken_people/fi.html
Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli (IPCC) perustettiin vuonna 1988 tarjoamaan päättäjille tarkkoja arvioita ilmastotieteestä. Sen raportit ovat varovaisia, neuvoteltuja asiakirjoja: jokainen sana Yhteenveto päättäjille -dokumentissa on hyväksyttävä paitsi tutkijoiden, myös valtioiden – mukaan lukien ne, jotka ovat eniten riippuvaisia fossiilisten polttoaineiden talouksista – toimesta. Tämä prosessi on tuonut maailmalle tietoa, mutta myös harhoja: tunteen siitä, että katastrofi on vielä kaukana, epävarmuus on yhä suuri ja aikaa on vielä jäljellä.
Totuus on toisenlainen. IPCC:n ennustamat vaikutukset tämän vuosisadan lopulle ovat jo täällä. Ihmiskunta ei kohtaa tulevaa uhkaa, vaan elää läpi sen romahduksen, jota se kerran kuvitteli kuuluvan huomiseen.
Ilmaston romahdus ei ole ainoa alue, jossa tämä sokeus paljastuu. Vuoden 2023 lopusta lähtien Gazan jatkuva tuhoaminen on paljastanut saman kyvyttömyyden kohdata todellisuus: saman kieltäytymisen tunnustaa rikoksia niiden tapahtuessa, samat oikeutukset puolustamattomalle ja saman hiljaisuuden siellä, missä omatuntoa tarvitaan. Kuten ilmastonkin kohdalla, se, mitä pidetään väistämättömänä, on itse asiassa prosessi – prosessi, joka voitaisiin pysäyttää, mutta sen sijaan sen annetaan kiihtyä.
Kuoleva planeetta ja hylätty kansa eivät ole erillisiä tragedioita. Ne ovat oireita yhdestä sivilisaation taudista: halusta uhrata totuus, oikeudenmukaisuus ja itse elämä kontrollin illuusion säilyttämiseksi.
Tiedot ovat selkeät: IPCC on jatkuvasti aliarvioinut ilmastonmuutoksen nopeutta ja vakavuutta. Vaikka sen ennusteet ovat yleensä osoittaneet oikeaan suuntaan, todellisuus on ohittanut ne, joskus vuosikymmenten erolla.
Johtopäätös on väistämätön: maailma ei liiku tiedettä nopeammin, vaan IPCC:n varovaisen konsensuksen nopeammin.
Tieteellinen metodi vaatii, että kun ennusteet epäonnistuvat, hypoteeseja on mukautettava. Kuitenkin ilmastotieteessä, vaikka muutoksen suunta on ollut oikein, nopeus ja vakavuus on jatkuvasti aliarvioitu. Sen sijaan, että IPCC-raportit kalibroituisi voimakkaasti uudelleen, ne epäröivät: “matala luottamus”, “keskitason sopimus”, “erittäin todennäköistä vuoteen 2100 mennessä”. Tämä kieli palvelee poliittista konsensusta mutta pettää tieteellisen kiireellisyyden.
Seuraus on kohtalokas. Päättäjät ja yleisö vakuutetaan, että aikaa on vielä jäljellä, vaikka turvallinen pysähtymismatka on jo mennyt.
Ilmastonmuutos ei tapahdu paperilla; se on korkean panoksen laskeutuminen.
Lentokoneonnettomuuksissa marginaalin illuusiot johtavat kiitotien ylityksiin. Ilmastossa pätee sama dynamiikka. Hiilibudjetin ja nielujen kestävyyden illuusiot ovat vieneet meidät ylityksen partaalle. Olemme saattaneet jo ohittaa pisteen, josta ei ole paluuta.
Kaatuminen ei välttämättä tarkoita sukupuuttoa, mutta se tarkoittaa kaskadimaisia epäonnistumisia järjestelmissä, jotka ylläpitävät meitä – ruoka, vesi, terveys, turvallisuus, vakaus.
Ilmaston kieltämisen ja poliittisen väkivallan moraalinen epäonnistuminen eivät ole erillisiä. Ne leikkaavat toisensa tavalla, joka paljastaa ihmiskunnan tekopyhyyden syvyyden. Länsimaiden hallitukset ja media mustamaalaavat usein muslimeja uhkana, leimaamalla heitä “terroristeiksi”. Silti juuri nämä maat horjuttavat Maan ilmastoa, tehden laajoista alueista maailmaa – erityisesti muslimienemmistöisistä alueista Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa ja Etelä-Aasiassa – yhä asuinkelvottomampia.
Ironia on räikeä. Monissa muslimimaissa kasvihuonekaasupäästöt henkeä kohti ovat vain murto-osa länsimaiden päästöistä. Monet näiden alueiden yhteisöt elävät lähempänä kestävyyttä kuin teollistuneet yhteiskunnat, joko pakosta tai suunnittelusta. Islamissa khalifa – luomakunnan hoivaaminen – on keskeinen arvo. Se vaatii, että ihmiskunta on saanut tehtäväkseen huolehtia Maasta, ei ryöstää sitä. Tämä etiikka on täysin yhteensopimaton järjestelmän kanssa, joka uhraa metsät, valtameret ja ilmakehän lyhyen aikavälin voittojen vuoksi.
Kun länsimaat kutsuvat pienemmän jalanjäljen omaavia “terroristeiksi” samalla, kun niiden omat taloudet ajavat planeetan romahdusta, se on kirjaimellisesti pata, joka kutsuu kattilaa mustaksi. Vielä pahempaa, se paljastaa syvemmän ahdistuksen: huolenpidon ja pidättyvyyden arvot ovat uhka hyväksikäyttöön perustuvalle järjestykselle, joka rakentuu kieltämiselle, kulutukselle ja ylivallalle. Historia tuomitsee, ketkä olivat terroristit.
IPCC on antanut ihmiskunnalle korvaamatonta tietoa, mutta verhottuaan varoituksensa varovaisen konsensuksen taakse se on antanut päättäjille illuusion ajasta, jota ei enää ole. Olemme matkustajia lentokoneessa, jonka pilotit ovat lukeneet mittarit väärin, yliarvioineet kiitotien ja aliarvioineet kiitotien liukkautta. Kaatuminen on nyt todennäköisin tulos.
Mutta tämäkin jättää syvemmän totuuden huomiotta. Ihmiskunnan selviytymisen arvo ei riipu vain siitä, voimmeko pitää ilmaston vakaana. Se riippuu myös siitä, voimmeko pitää moraalisen kompassimme ehjänä. Gazan tuhoaminen, joka on jatkunut vuoden 2023 lopusta lähtien, osoittaa saman patologian kuin ilmaston romahdus: julmuudet, joita pidetään väistämättöminä, prosessit, jotka voitaisiin pysäyttää, mutta jotka sen sijaan kiihdytetään. Sama sokeus, joka turruttaa reaktiomme nouseviin meriin ja palaviin metsiin, turruttaa myös reaktiomme inhimilliseen kärsimykseen, kun se on poliittisesti hankalaa.
Jos emme puolusta haavoittuvia, jos emme kieltäydy julmuuksista, mitä tarkalleen yritämme säilyttää taistelussa ilmaston romahdusta vastaan? Sivilisaatio, joka onnittelee itseään samalla kun pettää sekä planeetan että sen ihmiset, ei ansaitse kestää.
Ilmastokriisi osoittaa, ettemme näe fyysistä kiitotietä selvästi. Gaza osoittaa, ettemme näe moraalista kiitotietäkään. Yhdessä ne todistavat, että ylitys ei ole vain lähellä – se on jo käynnissä. Molemmat ovat prosesseja, molemmat voidaan vielä pysäyttää, mutta vain jos ihmiskunta löytää rohkeuden, jota se on tähän asti kieltäytynyt osoittamasta.